Erään varsaprojektin tarina - varsapäiväkirja 2003
Tämä varsapäiväkirja kertoo, miten Katlan piti saada ensimmäinen varsansa kymmenvuotiaana. Kaikki ei kuitenkaan sujunut toiveiden ja odotusten mukaan.
Varsapäiväkirjan teksti: Saara Niemi
Sivupalkin kuvat: Linda Bergström, Saara Niemi, Johanna Viitanen ja Hannele Kettunen
18.6.2002
Minna oli päättänyt viedä Iidan ja Hrönnin Espooseen, astutettavaksi Stígandi frá Hvolsvelli -oriilla. Minnan omat vuotiaat varsat, Helga ja Hjördís, saisivat ensi kesänä täyssisaria. Jostain syystä päätin lähteä Minnan ja Juhan mukaan viemään tammoja astutusreissulle, eipä ollut juuri muutakaan puuhaa sille illalle, ja samallapa näkisin Stígandin. Reissu oli omalla tavallaan kohtalokas. Illalla olikin puhetta vain omasta pikkuruisesta hevosesta...
Olin tammanomistajana miettinyt orivaihtoehtoja ja päätynyt itsekin siihen, että Stígandi olisi Katlalle sopivan tuntuinen puoliso. Keskivertorakenteinen tamma tarvitsisi hyvärakenteista oria ja vahvasti viisikäyntisenä sille riittäisi nelikäyntinenkin ori. Stígandin kokonaispisteet olivat ensimmäisen palkinnon arvoiset ja lisäksi ori oli jättänyt runsaasti hyviä jälkeläisiä.
19.6.2002
Stígandin omistaja Linda oli laittanut Minnalle sähköpostilla kaksi tuoretta kuvaa tuoreesta isukista. Minna laittoi ne edelleen minulle, ilmeisesti vähän taka-ajatusten siivittämänä. Olin ihan lopullisesti myyty: minäkin tahtoisin tammalleni varsan! Soitin Lindalle ja kyllä naurua piisasi, hän oli tainnut huomata unelmoivan katseeni oriin laitumen vieressä. Ajatuksena oli ollut astuttaa Katla vasta ensi vuonna, mutta mikäpäs siinä. Samilta sain myöntävän vastauksen ja varsakuumeeni kasvoi entisestään. Katlan kiimoja oli seurailtu ihan vaan siksi, että ensi kesänä osattaisiin tehdä jotain arviota kierroista. Nyt seuranta oli ollut kuitenkin enemmän kuin tarpeen!
Teimme suunnitelmia sopivalle astutusajankohdalle ja laskimme Katlan kiiman osuvan sopivasti siihen aikaan, kun Inkoossa olisi kilpailut. Samaan aikaan Hrönnin ja Iidan kiimat olisivat jo ohitse, eli Minnan tammat pääsisivät kotiin sillä reissulla.
30.6.2002
Kilpailuviikonloppu Inkoossa oli takanapäin. Tamma oli ollut melko jäykkä selästään, mikä saattaisi viitata myös kiimaan. En ollut kuitenkaan lainkaan varma kiiman ajoituksesta, sillä Katla oli hörissyt vain Drottning-siskolleen ja Nikin MM-tason Bruni-hevoselle, ruunalle. Kiimaa ei siis paljain silmin pystynyt havaitsemaan. Meidän oli kaikesta huolimatta tarkoitus jättää Katla Espooseen kotimatkalla, olkoon siellä kunnes kiima tulee. Tammalta irrotettiin takajalkojen kengät, jotta mahdollisissa erimielisyyksissä rautakenkä ei aiheuttaisi harmia oriille.
Kiimaa ei tarvinnutkaan odotella lainkaan. Katla oli täysin hurmioitunut, kun he Stígandin kanssa kohtasivat. Stígandin kanssa tammat saivat olla luonnollisella tavalla, vapaana keskenään. Nämä rakastuneet ehtivät hädin tuskin tavata laitumella, kun varsaa jo järjestettiin alulleen... Hieman haikeina jätimme Runotyttömme, vaikka vaikka tiesimme sen jäävän hyviin käsiin. Se selvästi kummasteli, kun kavereita pakattiin traileriin. Paluupostissa kotiin matkustivat Iida ja Hrönn, vaikka Katla olisikin mieluusti ollut tuttujensa kanssa. Tammallemme jäi kuitenkin mahtavaa miesseuraa ja Baldin värinen tammakin kaveriksi.
6.7.2002
Haimme Katlan kotiin Espoosta. Kiima oli ohi, ja Katla oli ollut nyt noin viikon verran oriin luona. Viimeisin astutus oli ollut tiettävästi jo 2.7., mutta emme ehtineet järjestää kotiinkuljetusta aiemmin. Hrönn oli päivällä todettu tiineeksi, joten Mäntsälästä Espooseen menijöitä ei onneksi ollut.
Viikolla pääkaupunkiseudulla oli ollut melkoinen ukkosmyräkkä ja välillä sähkötkin olivat lakkoilleet. Sen verran vahinkoa oli päässyt tapahtumaan, että toinen astutettava tamma oli livahtanut Katlan ja Stígandin laitumelle ja tytöille oli tullut kina miehestä. Katlalla oli ruhjeita lautasilla ja jalassaan pieni haava. Linda oli kuitenkin heti aloittanut hoidon, ja näin paraneminen pääsi alkuun. Kotona jalan haavaa huuhdeltiin ja hoidettiin, erityisellä huolella mätäkuun vuoksi. Sulfaa ei uskallettu syöttää vain ”varmuuden vuoksi”, sillä ensinnäkin toivomme tamman olevan tiine, ja lääkekuureja suositellaan vain pahimmissa tapauksissa. Toiseksikin islanninhevosten mestaruuskilpailut lähestyivät, eikä doping-varoaika olisi ehtinyt umpeutua. Haavat onneksi paranivat todella hyvin luonnollisin keinoin, eikä lääkkeitäkään sen kummemmin tarvittu.
17.7.2002
Aamulla työsähköpostissa odotti pysähdyttävä viesti: Stígandi oli lähtenyt ikivihreille laitumille! Luin viestin aina vaan uudelleen ja uudelleen, sillä eihän sellainen voinut olla edes mahdollista. Kyyneleet eivät auttaneet asiaa, sillä Stígandin vatsanpeitteet olivat revenneet, eikä edes leikkaus ei enää olisi oritta voinut pelastaa. Niin se oli päästetty ikuiseen lepoon EKK:lla. Ori jätti maailmaan yli 200 jälkeläistä, useita ensimmäisen tai toisen palkinnon hevosia. Suomalainen islanninhevosjalostus koki jälleen kovan kolauksen, kun keväälläkin ikilaitumille oli lähtenyt ori Lóki frá Gerðum.
Iltapäivä oli todella hiljainen. Haikeus ja epäusko kaihersi mieltä. Olimme kuitenkin sopineet, että eläinlääkäri tulisi juuri tänään ultraamaan tammoja. Jos Katla ei olisi tiine, meillä olisi ratkaisun paikka edessä: jätetäänkö tamma vielä odottamaan varsalomaa vai astutetaanko se toisella oriilla? Katlan astutuksesta oli nyt kulunut 15 vuorokautta, Iidalla 21 ja Hrönnillä 28. Yleensä alkion havaitsee varmimmin vasta 16 vuorokauden jälkeen, mutta 14 päivän jälkeen se näkyy jo lähes 90 prosentin varmuudella. Mestaruuskilpailut alkaisivat 19.7., ja sitä edeltävänä päivänä oli vielä maajoukkuevalmennus. Siksi ultraus piti hoitaa tänään.
Eläinlääkäri tuli. Hrönnin uusintatarkastus näytti hyvältä: pikkiriikkisen varsanalun sydän sykki. Iidakin todettiin tiineeksi, ja viimeisenä tutkittiin Katla. Vatsassani oli miljoona perhosta lepattamassa, ehkä enemmän kuin Katlalla, jota varmasti jännitti vain ultrakone ja reipasotteinen eläinlääkäri. Liekö ollut ensimmäinen kerta, kun tammalle tehtiin rektalisointi, puhumattakaan ultraamisesta. Eläinlääkäri totesi samalla vauhdilla myös meidän tammamme tiineeksi, minäkin näin siellä selkeän alkiorakkulan yksinään köllöttelemässä kohdun seinämässä. Onneksi oli yksinään, koska kaksoistiineydet onnistuivat vain hyvin harvoin.
Tallillemme oli tulossa kolme Stígandin viimeisistä varsoista! Itketti ja nauratti samaan aikaan, haikeudesta ja onnesta. Toivottavasti ilouutisemme lohdutti edes hieman Lindaa. Katlan entisellä kotitallillakin oli jännitetty koko ilta, ja riemastunut huuto osoitti, että nämä varsat olivat hyvin toivottuja.
18.7.2002
Lähdimme kohti Ypäjää ja islanninhevosten mestaruuskilpailuja. Kisaviikonloppu oli rankka, kesäaurinko porotti kuumasti ja ilma oli todella lämmin. Vaikka viikonloppu oli rankka, Katla teki reippaasti tehtävänsä. Ensimmäisistä yhteisistä mestaruuskisoista meillä oli tuomisena nelikäynnin jaettu 9. sija ja T.1-tölttiluokan 8. sija.
Katla oli ollut jo ennen tiineyden toteamista erilainen ratsastaa. Se ei enää mennyt kuin höyrypäinen vaan sen olemuksesta huokui lempeys ja tyyneys. Äidillinen, Samikin sanoi...
Tuleva varsamme oli saanut jo työnimen: Svarta-Perla (suom. Musta-Helmi). Nimi oli tullut siitä, kun ultralaitteen kuvaruudussa alkiorakkula oli musta, pyöreä pallo. Lisäksi Katlan sukutaulussa oli virheellinen nimi: emänisänemäksi oli laitettu Svarta-Perla frá Jórvík II, vaikka todellisuudessa sen olisi pitänyt olla Perla frá Norður-Vík. Ja olihan varsa meidän ja Katlan ensimmäinen sekä samalla Stígandin viimeisiä, eli se oli meille pieni ja arvokas helmi. Niin siis siitä tuli Svarta-Perla, Helmi. Sitä Oikeaa Nimeä ei saisi etukäteen miettiä, se saattaisi kai tietää huonoa onnea. Sitä paitsi pitäähän varsa nähdä ennen nimeämistä, jotta tietää, kenen näköinen se on.
28.7.2002
Minua huolestutti mestaruuskilpailujen rankkuus. Katlan tiineys oli ollut tuolloin vielä niin alkuvaiheessa. Olin saanut usealta taholta tietoa, että 16 vuorokauden jälkeen alkio olisi jo kohdun suojassa, ja että ravihevosetkin juoksevat kilpaa, vaikka tamma olisikin astutettu kalliilla hinnalla. Nämä tiedot vähän lohduttivat, mutta ”oma eläinlääkärimme” Anna lupasi ottaa ultran mukaan tulessaan lomailemaan Pohjanmaalta etelään. Tammat ultrattiin jälleen, ja kaikki olivat edelleen onnellisesti tiineitä. Helpottavaa!
6.-8.8.2002
Suomessa järjestettiin Islanninhevosten Pohjoismaiden mestaruuskilpailut 7.-11.8. Meitä ei Katlan kanssa valittu maajoukkueeseen, mutta nelikäyntiluokka tarvitsi esiratsastajan, ja meitä oli pyydetty siihen. Esiratsukko näyttää yleisölle, mitä kilpailuluokassa kuuluu tehdä, ja samalla tuomaristo neuvottelee arvosteluperiaatteistaan sekä yhdenmukaistaa näkemyksiään. Ratsastuksemme sujui ilman suurempia virheitä, mutta esityksemme oli melko ponneton. Eihän meillä käytännössä ollut menossa kilpailua, ja se ilmeisesti karisti sen energialatauksen, jota olisimme tarvinneet. Tamma oli ollut edelleen leppoisan kevytmielinen, kilpahevosen kipinä oli vaihtunut mammavaihteeseen.
Tämän ratsastuksen jälkeen Katlan treenaaminen jäisikin vähemmälle. Pitäisin sen lähinnä fyysisesti peruskunnossa ja yrittäisin saada ratsastukseen uusia ulottuvuuksia, pitihän Katlan mielen mamma-tyyneyttä käyttää hyväkseen... Ainakin jonkin verran passitreeniä pitäisi tehdä.
1.9.2002
Ensimmäinen päivämme avioparina!
Oli ollut puhe, että Anna tulisi tänään tekemään tammoille syystarkastuksen ja niinpä me väsyneinä mutta onnellisina raahauduimme illan suussa tallille. Kuin vanha aviopari odottaisi lastaan... Taas tammat vuoron perään todettiin olevan edelleen tiineitä, edelleen vaan ja kaikki.
Koska Iidan ja Hrönnin varsat olivat jo vähän vanhempia kuin Katlan, sikiöt näkyivät hieman epäselvästi. Meidän pikku Svarta-Perla (vai liekö tuo tyttö alkuunkaan) mennä möngersi emän masussa niin kovin, että Samikin nauroi ääneen ja totesi että se näytti ihan selvästi oriilta. Pikkuinen hevosen alku oli jo kaksi kuukautta vanha. Meillä olisi hirvittävän pitkä odotusaika... Helmille on jo varattu yksi kummitätiehdokaskin: Katlan siskopuoli Drottning frá Jórvík II.
2.10.2002
Syksy tuli hiljalleen, ja ruska-aikakin oli käsillä. Muutaman pakkasyön jälkeen polttiaisetkin olivat kaikonneet ja Katla pärjäsi ilman suojaloimeaan. Hevoset olivat kasvattaneet jo aikamoisen karvan, mutta töitä kasvattaminen vaatikin, jotta talvikarva pääsi täyteen mittaansa.
Hevoset viettivät vielä yönsä ulkona, kun laitumella riittäisi syötävää joksikin aikaa. Viivi ja Leksa tulivat kotiin kesäriennoiltaan, samoin Helga ja Hjördís. Viivikin oli saatu tiineeksi - se kantoi oriista Hástígur frá Brekkufelli. Näin Stígandille olisi omienkin jälkeläisten lisäksi tulossa lapsenlapsia. Myös Stígandin poika Hrynjandi frá Fageräng oli astunut omat tammansa onnistuneesti, ja kaikki viisi tammaa oli todettu tiineiksi.
Katlan ruokinta oli entisellään: puoli litraa Hesta Mix -rehua, omenat, kivennäiset ja laidunruoho riittivät hyvin. Liikunta oli aika rauhallista ja leppoisaa, tosin muutaman kerran kokeilimme passia onnistuneesti, ja sänkipellolla oli mukava viilettää täyttä laukkaa. Samin toivetta kunnioittaen jätin syksyn kurssit ja muut tapahtumat suosiolla väliin. Tammojamme ei rokotettu virusaborttia vastaan, ja muidenkin tautien tarttumisvaara oli jatkuvasti olemassa. Eihän se tietenkään poissulkenut mahdollisia luomisia, mutta tautivaaran lisäksi kuljetuksessa oli oma stressinsä. Eli riskitekijät minimiin ja normaalia ratsastelua kotimaisemissa... Pian hevoset piti jo rokottaa, ja silloin niiden on annettu muutenkin lomailla jonkin aikaa.
25.11.2002
Talvi oli tullut. Hevosilla oli komea talvikarva, ja Katla kasvatti aikamoisen harjankin! Liekö hormonaalista vai johtuiko ruokinnasta. Lumi ja jää tulivat vähän yllättäen. Nyt hevosilla oli hokkikengät allaan, ja niitä ratsasteltiin muutaman kerran viikossa. Olin melkoisen varma, että Katlan mahan muoto oli vähän muuttunut varsan vuoksi, mutta voihan se mielikuvituskin tehdä kepposia. Tosin Annakin sanoi, että Hrönn oli kasvattanut mahansa ympärille hassut turvatyynyt odottaessaan Hjördístä, ja nyt sillä oli samanlaiset. Ehkä se mahan muoto tammalla todella muuttuu näinkin pian. Helmi-varsa oli tällä hetkellä lähes viisi kuukautta vanha! Vielä reilusti toinen mokoma, niin toivon mukaan pikkuinen syntyisi iloisena ja reippaana.
Hevoset rokotettiin. Tupla-annoksen matolääkettä ne saivat jo jokin aika sitten. Nyt ne saivat viettää rokotuslomaa reilun viikon verran, ja sitten taas voisi kevyesti ratsastella. Katla oli syönyt vähän lisärehua: Hesta Mixin lisäksi annettiin muutama desi päivässä melassileikettä ja kavioiden hyvinvointiin se sai Nelipii-ravinnetta. Tamma oli aika pulleassa kunnossa, eli perusruoka näytti riittävän melkoisen hyvin. Minnan tekemä säilörehu on niin ravintorikasta ja liikunta aika minimaalista, että ilmankos vararavintoakin kertyi.
14.1.2003
Vuosi vaihtui. Joulusta lähtien kireä pakkanen nipisteli poskia, ja muutama lauha päivä tuntui kesältä kovan pakkasen keskellä. Hevoset olivat ulkona normaalisti, aamusta iltaan. Hyvin pärjäsivät paksun turkkinsa avulla. Joinain iltoina etenkin Baldi keikkui pihalla ja juoksi Minnaa karkuun, kun olisi pitänyt mennä sisään. Pirteä pappa, kiusaa viatonta tallinpitäjää! Vuoden vaihtumisen myötä hevosetkin saivat lisää ikää. Pikkuvarsatkin olivat jo kaksivuotiaita ja Viivikin neljä. Ja Baldi ja Iida saavuttivat täysi-ikäisyyden, kunnialliset 18 vuotta.
Aika kului muutenkin kuin siivillä. Tammikuu oli jo puolessa välissä ja Katlan tiineyskin yli puolen välin. Vuodenvaihteen kieppeillä Anna taas tutki tamman, tällä vain kertaa rektalisoimalla. Kyllä pikkuinen kasvattimme oli yhä tallessa, Anna tunsi sen heti. Katlan mahan muoto oli kyllä taas muuttunut entisestään. Vatsa oli pyöristynyt etenkin alhaalta ja takaosasta. Kovan pakkasen takia ratsastamaan ei tarjennut, mutta yhtenä iltana juoksutin Katlaa ja ratsastelin sen kanssa umpihangessa pellolla. Kevyt liikunta taisi tehdä hyvää.
27.2.2003
Kevät taisi kurkkia jo ovella. Muutamana päivänä oli reilusti plussan puolella ja viime viikolla talvilomamme kului komeassa auringonpaisteessa. Hevosilta lähti talvikarvaa. Katla pudotti karvaansa rauhallisempaan tahtiin, sillä kesäihottumasta kärsivälle hevoselle on tyypillistä vaihtaa talvikarvansa hieman myöhemmin. Tämä vuonna olin kuitenkin havaitsevinani, että Katlakin aloitti karvan vaihtamisen hieman edellisvuotta ripeämmin. Tiineys voi vaikuttaa ilmeisesti tähänkin asiaan. Tamman jouhet olivat hyvin runsaat, ja muutenkin se oli kauniin näköinen punertavassa karvassa kevätauringon paistaessa. Äitiys kaunisti sitä ihan selvästi.
Suurin muutos Katlan vatsan muodossa tapahtui vuoden vaiheessa, jonka jälkeen oli hieman hiljaisempaa. Vatsa oli kuitenkin painunut hivenen taemmas ja alemmas. Ratsastaessa tamma valitsi mieluummin töltin kuin ravin. Vaikka ravi oli ollut yleensä melko puhdasta tahdiltaan ja lennokasta liikkeiltään, nyt se oli nelitahtista ja rikkoutui hyvin herkästi tölttiin. Vatsan painopiste ilmeisesti muuttui niin paljon taemmas, että töltti tuli helpommin, eikä pomppivampi askellaji tuntunut mieluiselta.
Ruokinta oli ilmeisesti aika kohdallaan. Katla söi edelleen Hesta Mix -väkirehua, porkkanoita ja kivennäisiä sekä kahdentyyppistä heinää. Toinen heinistä oli lähes kuivan heinän kosteus- ja valkuaisprosenteissa, toinen puolestaan kosteaa ja sisälsi runsaasti valkuaista. Siksi lisävalkuaista ei vielä annettu. Valkuaisrikkaampi heinä oli kuitenkin loppumaisillaan, ja sen jälkeen väkirehu- ja valkuaismäärää piti lisätä. Nyt alkoi varsan todellinen kasvattaminen, ja ratsastelut saivat jäädä rauhallisten kävelylenkkien tasolle. Tamma oli viime aikoina ollut hyvinkin pirteä ja menohaluja riitti. Oli syytä kuitenkin hillitä liiallista menoa.
16.3.2003
Laskin, että Katlalla oli menossa 253. vuorokausi. Normaalisti hevosen tiineys kestää 320 vuorokautta, mutta islanninhevosilla on tapana hieman viivästellä, ja keskimääräinen tiineysaika on noin 350 vuorokautta. Mietin, olisikohan tässä vaiheessa pitänyt hankkia jonkinlainen aamukampa, josta olisimme voineet laskea kuluvia päiviä. Hrönnin laskettu aika oli suunnilleen toukokuun puolivälissä, mutta tuskin varsoja ennen kesäkuuta syntyisi. Katla ei välttämättä vetkuttelisi ihan niin pitkään varsomisensa kanssa, sillä Hrönn ja Iida ehtisivät todennäköisesti näyttää mallia ensisynnyttäjälle.
Juoksutin Katlaa muutaman kerran, mutta sekin taisi olla hieman liian hurjaa hommaa: tamma ravasi huikeaa liitoravia puhisten samalla suureen ääneen. Se sinkoili kunnon laukkapyrähdyksiin, ja yhtenä iltana se laukkasi niin hurjaa vauhtia, että lopun kaiken se kirmaili pellolla yksinään kymmenmetrinen liina perässään. Sydämeni taisi jättää muutaman lyönnin väliin, kun ajattelin sen kompastuvan liinaan ja satuttavan itseään. Onneksi mitään ei sattunut.
Viimeisien viikkojen aikana Katlan maha oli kasvanut huikeasti. Ihan vielä se ei vetänyt vertoja Hrönnille, mutta iso meidänkin tamma alkoi olla. Runsaasti valkuaista sisältävä säilörehu oli loppunut, ja nyt tiineet tammat saivat valkuaislisää väkirehuunsa. Aurinko lämmitti todella mukavasti, ja talvikarva jäi käsiin. Etelästä tuleville linnuille riitti pesätarvikkeita.
28.4.2003
Reilu viikko sitten ajattelin kirjoittaa päiväkirjaan, kuinka tammojen mahat olivat kasvaneet huomattavasti. Muutamilla niistä oli jo utareetkin hieman täyttyneenä. Ajattelin kirjoittaa siitä, että Katlakin pyöristyi huimasti, ihan silmissä, ja joukolla ihailimme sen kaunista ja pyöreää vatsaa. Tammat siirrettiin pääsiäisenä ulkomajoitukseen, suojaiseen metsätarhaan.
Haaveet kuitenkin voivat murtua sadasosasekunnin aikana. Matto vedetään jalkojen alta ja tyhjyys valtaa alaa. Voimattomuus ja avuttomuus, suru ja pettymys. Viha ja katkeruus. Suunnaton kaipaus...
22.4. pääsiäisen jälkeinen arki tuli kovana vastaan. Minna soitti aamulla noin 6.30, ja sen puhelun jälkeen olin hetkessä jaloillani. Kaikki ei ollut hyvin. Katla varsoi. Se makasi maassa ja jotain oli jo tulossa.
Varttitunnissa olimme Samin kanssa paikalla. Matkalla ajattelin, että eikö sitä jotain vain voisi työntää takaisin ja elämä voisi jatkua ennallaan. Siinä vaiheessa tärkeintä oli toimiminen, ei suru. Eläinlääkärin saaminenkin oli hankalaa. Lähiklinikan väki oli menossa väärään suuntaan, ja muita ei saatu kiinni. Oli pakko herättää Annakin kylmään aamuun. Katla oli väsyneen oloinen, kun sen näin. Minna oli tuonut sen sisään, ja se oli jalkeilla. Välillä se kävi karsinaan makuulle, välillä työnsi, välillä vain makasi ja pidätti hengitystä. Takapäässä näkyi eloton sikiöpussi. Vaikka teoriassa varsa olisi saattanut olla vielä elossa, ei käytäntö puhunut sen puolesta. Varsa syntyi reilusti yli kuukauden etuajassa, alle kymmenkuisena.
Lähieläinlääkäri soitti, he pääsivätkin tulemaan pian. Varttia vaille kahdeksan alkoi tunnin kestävä operaatio. Varsa oli pahassa asennossa, tulossa otsa edellä ja etujalka niskan päällä. Siksi tamma ei ollut saanut sitä omin avuin ulos. Se tunti oli pitkä ja tuskainen. Sami lähti siinä vaiheessa, kun eläinlääkäri totesi varsan olleen kuolleena jo pitkään.
Hieman ennen kello yhdeksää se syntyi. Äitinsä enkeli, isänsä tyttö, siivet jo valmiina kavioissa. Pieni musta tammavarsa, Svarta-Perla, meidän mustatukkainen Helmienkeli. Se oli ollut emänsä kohdussa jo usean päivän kuolleena. Varsan ulos saaminen oli Katlalle suuri helpotus, sitä oli synnytetty jo monta tuntia. Korvat hörössä ja huokaisten tamma mietti, että mitähän sitten tehtäisiin. Varsaa se ei osannut silmin havaittavasti kaivata, ja Helmienkeli vietiin heti pois. Onneksi Katla vaikutti olevan kunnossa, ja varsakiimakin alkoi aikanaan viikonloppuna. Varsa tutkittiin EELA:n laboratoriossa, mutta syytä emme saaneet selville. Voi vain miettiä ja arvailla, miettiä olisinko voinut tehdä jotain toisin. Arvailla, miksi kohtalo puuttui peliin näin.
Aurinko alkaa paistaa hiljalleen. Kyyneleet ovat jo kuivahtaneet. Paras tuki tuli ystäviltä, monelta taholta, monella tavalla. Kiitos teille, Rakkaat Ystävät, jotka halasitte, lähetitte tekstiviestiä, sähköpostia tai soititte. Kiitos kaikista kauniista sanoista, kauniista eleistä. Kiitos pikku Helmille, joka antoi meille ihanaa odotusaikaa. Isän enkelinsiiven suojasta se toivon mukaan suojelee pieniä siskojaan tai veljiään jaksamaan hieman kauemmin...
Jälkikirjoitus
Katla vieraili kahtena kesänä Stígandin pojan Hrynjandi frá Fagerängin luona, mutta visiiteistä ei lähtenyt alulle yhtään varsaa. Kesällä 2005 viimein tärppäsi, ja juhannuksena 2006 Katla varsoi kauniin mustan Hekla-tamman.Nyt Hekla on jo aikuinen ja ottaa pian ensi askeliaan ratsuhevosena. Katla on varsalomaansa lukuun ottamatta kilpaillut mestaruustasolla Saaran ratsuna, ja alkaa nyt vähitellen siirtyä kilparatsun tehtävistä siitostammaksi.
